Bussilakko, ah ja voi. Totta puhuen se ei minun elämääni juuri mitenkään hankaloita, mutta onnettomampien kiusaksi tarjoan muistelman siltä ajalta, kun nuo suuret autot vielä liikkuivat vapaasti maamme teillä.

Viime lauantaina iltapäivällä olin tulossa keskustasta kotiin. Aika tarkkaan samoilla kohdilla kuin edellisessä bussikirjoituksessani — tosin eri suuntaan menossa — huomasin, että vanhempi naishenkilö siirtyi keskioven eteen tarkoituksenaan astua kyydistä. Istuin aivan oven vieressä, joten minulla oli hyvät asemat tarkkailla tilannetta. Bussi lähestyi pysäkkiä ja hiljensi, koska joku oli nousemassa kyytiin. Bussin sisällä pysäytysvalo ei palanut. Seuraavan muutaman sekunnin aikana ehdin miettiä, onkohan valo epäkunnossa, kun nainen oli niin selvästi jäämässä kyydistä, ja tietenkin painanut pysäytysnappia. Ei ollut. Bussi pysähtyi ja uusi matkustaja nousi kyytiin, mutta keskiovi pysyi kiinni.

Kun nainen vihdoin huomasi ensimmäinen reaktio oli erikoinen, hän älähti ja yritti työntää ovea auki. Eihän siitä mitään tullut, ja lopulta joku matkustajista armahti hänet painamalla pysäytysnappia ja herättämällä kuljettajan avaamaan oven. Itse seurasin tapahtumia tarkasti mutta kuitenkin niin ajatuksissani — ulkopuolisena — ettei tullut mieleenikään osallistua, avata suuta, painaa painiketta.

Nyt alkaa bussimatkoistakirjoittamislakkoni.