Myin tänään ylimääräisen konserttilipun Huuto.netin kautta. Siinä ei ole mitään erikoista, eikä välttämättä seuraavassakaan. Olin joka tapauksessa sopinut ostajan kanssa sähköpostitse tapaamisesta rautatieaseman "kohtauspaikalla" (hänen ehdotuksestaan, minä en ollut paikkaa koskaan aikaisemmin edes huomannut).

Saavuin muutamaa minuuttia ennen sovittua aikaa. Aseman läpi kävellessäni mieleeni tuli, että ihan kohta minulla saattaa olla ongelma — eihän minulla ollut aavistustakaan siitä, miltä kauppakumppanini näyttää. Sähköpostien ja kaupan kohteen perusteella kykenin sentään päättelemään, että ostaja on noin parikymppinen ja naispuolinen. Ja kohtauspaikalla olikin yksi kuvaukseen sopiva, ehkä hieman olettamaani nuorempi henkilö. Hän kuitenkin naputteli kännykkäänsä, eikä vaikuttanut kovin todennäköiseltä, että juuri hän olisi ostaja. Mietin, miten hoitaisin tilanteen ilman, että joutuisin puhumaan mahdollisesti väärälle ihmiselle.

Joskus tuntemattoman kanssa koululla kirjakauppoja tehdessä on myyjä keksinyt pitää kirjaansa esillä, ja tunnistaminen on ollut helppoa. Vaan nytpä olin myymässä pientä paperilappusta, joten esilläpitomenetelmän onnistuminen vaatisi varsin huomiokykyistä ostajaa. Tätä miettiessäni paikalle saapui toinen mahdolliselta ostajalta näyttävä henkilö, joka ei kuitenkaan reagoinut minun seisoskeluuni mitenkään. Tätä pohdiskellessani minuutit kuluivat: kolme, jo neljä yli. Koko ajan minulla oli kuitenkin yksi pelastustie mielessäni — ostajalla oli minun puhelinnumeroni. Itse en ollut viitsinyt ottaa numeroa muistiin.

Sitten toinen ehdokkaista vilkaisi vielä kerran kelloaan, otti puhelimensa esiin ja taskussani alkoi soida. Selvisin.

Tämä huomio on ajankohtainen siksi, että äskettäin olen parissakin eri yhteydessä tullut ajatelleeksi, että varsin monille tällaiset tilanteet eivät olisi ongelmallisia lainkaan. Helsingin Sanomien mielipidepalstallakin siitä taisi joku kirjoittaa — että on ihmisiä, jotka eivät pelkää ihmisiä.