Sain keväällä kirjeen. Sellaisen vanhanaikaisen, joita posti ennen kuljetti, jotka kirjoitettiin kirjoituskoneella, ja jotka lopuksi allekirjoitettiin kynällä.

Minut kutsuttiin muutamaksi loppukesän päiväksi muistelemaan viiden vuoden takaisia tapahtumia. Ikään kuin en olisi jo riittämiin muistoissani rypenyt. Vaikka en kyseisen tahon kanssa ole melkein kolmeen vuoteen missään yhteydessä ollutkaan, siinä yhdessä yhteisessä vuodessa ehti tapahtua niin paljon, että vaikutukset näkyvät elämässäni edelleen. Kipeistäkin kokemuksista huolimatta olen melko avoimesti kyennyt kertomaan tuosta ajasta, joskus se on ollut jopa tapa löytää jotain puhuttavaa jonkin uuden tuttavuuden kanssa.

Kolme vuotta sitten ollut muistojen virkistämisviikko oli kaksijakoinen: oli rankkoja hetkiä, jotka muistuttivat niistä pahimmista, mutta osasin toisaalta ottaa etäisyyttä siihen, mitä ympärilläni tapahtui, ja suhtautua objektiivisemmin kuin pari vuotta nuorempana.

Kuukauden kuluttua saan nähdä, kuinka tällä kertaa käy. Olen kuitenkin monella tapaa kokonaan eri ihminen kuin kolme, saati viisi—kuusi vuotta sitten. Päätin siis osallistua elämäni toiseen kertausharjoitukseen elo-syyskuun vaihtessa Kajaanissa.