Kesällä kävin muutaman kerran Elokuva-arkiston teatteri Orionissa. Yksi katsomistani elokuvista oli Woody Allenin Annie Hall, joka oli todella hauska. Tuosta kerrasta jäi mieleen myös muuta, nimittäin joskus aiemminkin kokemani Orionissa käyvän ihmistyypin ihailu. Ihmiset, jotka käyvät katsomassa Elokuva-arkiston näytöksiä, ovat parasta lajia, ja haluan itsekin olla sellainen. Annie Hallin jälkeen tuntui, kuin kuuluisin tuohon joukkoon.

Tänään näin Orionissa Orson Wellesin Citizen Kanen, eikä tuntunut lainkaan samalta. En tosin ollut yksin, näin elokuvan jo toisen kerran samassa paikassa, ja melkeinpä torkahdinkin kesken näytöksen. Ehkä tuo tunne palaa, kun tiistaina katson Allenin Manhattanin. Tosin täydellistä elokuun elämyksen toisintoa en tule saamaan: mukana saattaa olla seuraa, eikä aurinko ainakaan paista, kun lopputekstien jälkeen astun kadulle.