Sunnuntaina kirjoitin siitä, kuinka elokuva-arkiston näytännöissä on yleensä niin hieno käydä, mutta juuri tuona sunnuntaina ei ollutkaan. Tänään Woody Allenin Manhattan oli taas kokonaisvaltainen elämys, eikä pelkästään siksi, että taisin samaistua sen päähenkilöön hieman enemmän kuin Charles Foster Kaneen. Ehkä elokuvakin oli parempi, hauskempi ainakin, muttei sentään yhtä hauska kuin Annie Hall. Kaikki kolme sijoittuvat enemmän tai vähemmän New Yorkiin, josta minulla on vielä tuoreita muistoja, mutten silti kovin monta kuvauspaikkaa tunnistanut.

Seuraavan kerran saatan olla Orionissa vuoden toiseksi viimeisenä päivänä jälleen Allenia katsomassa. Paras hetki bongata minut sieltä on heti elokuvan jälkeen, nousemassa portaita kadulle haikean hämmentyneen päättäväisenä, tai viimeistään kävelemässä kohti Kampin keskusta, joka tapauksessa ennen kuin tuo tunne haihtuu ja palaan taas normaaliksi.

Juuri noissa portaissa kuulin ohimennen, kun vanhempi nainen luonnehti nähtyä elokuvaa oikein osuvasti neljällä sanalla, ja olisin kirjoittanut siitäkin, mutta ehdin jo unohtaa, mitkä ne olivat, vaikka niitä seuraavat sekunnit mielessäni pyörittelinkin.