Viimeisen kuukauden aikana kirjoitustahtini on päässyt pahasti tyrehtymään. Siihen ei missään nimessä ole syynä ajanpuute, valehtelisin jos niin väittäisin. Edellisen tekstini kirjoitin noin kymmenessä minuutissa, mikä kieltämättä taitaa olla kaikkien aikojen ennätykseni.

Syyt siihen, miksi kirjoitusten tasaiseen virtaan tuli pieniä suvantoja, jätän tässä käsittelemättä.
Merkittävämpää on se, miksi kirjoittamattomuudesta tulikin pysyvä asiantila. Minulle on nimittäin hyvin tyypillistä jättää joku asia tekemättä pitkäksikin aikaa. Kyse ei ole unohtamisesta, sillä siellä se tekemätön mielen nurkassa muistuttaa olemassaolostaan, ja ilkkuu vain lisäävänsä ahdistusta ja ärsytystä, jos en saman tien hoida asiaa. En silti tietenkään hoida, koska mihinkään ryhtyminen on koko ajan vaikeampaa, mitä enemmän sitä pitkittän. Ja jossain on raja, jonka jälkeen se on jo liian vaikeaa.

Nyt ei onneksi vielä ollut, kirjoittaminen on kovinkin helppoa. Voisin ottaa tavaksi. Huomenna lisää.