Menin perjantaina elokuviin. Tosin suurimman osan elokuvasta näin vasta lauantaina, sillä näytös alkoi varttia vaille puolen yön. Myöhäinen aloitusaika yhdistettynä jo kolmatta viikkoa jatkuneisiin aikaisiin herätyksiin ja siihen, että nähtävä elokuva oli juuri se ensi-iltaan tullut kaksi ja puolituntinen amerikkalaismammutti, antoi aihetta pelkoon: saattaisin nukahtaa kesken kaiken.

Huoleni oli turha, kertaakaan eivät silmät ehtineet tuntua raskailta. Kerronnan aukkoihin tai elokuvan asiasisältöön en ota kantaa, sillä sen puitteetkin herättivät ajatuksia. Latinaa lausuttiin niin hitaasti, että ymmärsin joitakin sanoja. Ranskankielisistä osuuksista hieman useampia. Paria tutumpaakin vierasta kieltä kuulin käytettävän, ja innostuin — niin paljon, että seuraavana päivänä kaivoin syksystä asti hyllyssä pölyttyneet ranskankirjat esiin. Ensi viikolla ehkä jo avaan ne.

Kieltenopiskelun lisäksi elokuva innosti matkailemaan. Olenhan ehkä kesämmällä lähdössä muille maille, mutta minne? Nyt elokuvan nähtyäni olisi aivan liian noloa lähteä ensimmäistä kertaa Pariisia katsomaan. Onneksi voin sanoa syyn olevan oikeasti taannoin katsomassani Améliessa. Vastakkainen vaihtoehto olisi pyhiinvaellus Lontooseen ja Manchesteriin. Entäs sitten alkuperäinen ajatukseni käydä paavia moikkaamassa? Tai paluu Iberian niemimaalle? Berliinikin näkemättä!