Olen tänä vuonna ostanut noin kaksikymmentä viisi äänitettä, joista tasan viisi on kuluneen vuoden aikana Suomessa julkaistuja CD-albumeita. Ja näistä viidestä joka ikinen on Rumba-lehden kriitikkoäänestyksen kärjessä, vuoden yhdentoista parhaimman ulkomaisen levyn joukossa.

Mitä tämä tulos kertoo minusta? On vielä syytä ottaa huomioon, että viidestä levystä neljä kuuluu minun asteikollani vähintään luokkaan "todella hyvä", ja terävimmän kärjen keskinäisestä järjestyksestäkin olen samaa mieltä viisaampieni kanssa.

Muutama huomio:

• Olen pihi. Ostan harvoin levyn, jos en etukäteen tiedä, että tulen siitä tykkäämään. Yhtäkään nyt käsiteltävistä en kuitenkaan ollut kuunnellut kokonaan etukäteen. Ja vuoden paras oli käytännössä sokko-ostos, perustuen vain aikaisemmasta tuotannosta pitämiseen.
  
• Ostan vähän uusia levyjä. Viisi saman vuoden aikana julkaistua ei ole paljon, mutta se on aika tavallinen määrä minulle.
  
• Olen nykyään erittäin mainstream. Rumbakirjoittajien suosikeista on toki vielä pari askelta Idolsiin, mutta uskottavan, oikean musiikin osalta pidän juuri siitä, mistä keskimäärin kuuluukin.

Jotta tästä kirjoituksesta voisi olla jotain iloa jollekulle muullekin, listaan vielä levyt.

1. Mew: And the Glass Handed Kites
2. Arcade Fire: The Funeral
6. Bloc Party: Silent Alarm
7. Franz Ferdinand: You Could Have It So Much Better
11. Kent: Du & jag döden

Piste sille, kuka ensimmäisenä arvaa, mikä levyistä ei ole "todella hyvä".